Kirjoituskilpailu
Kenkälaatikkokirjoituksiani selatessa käteen osui kolmen liuskan kirjoitus sekä siihen kiinni niitattu Keskisuomalaisen pieni rivi-ilmoitus. Suomen Mielenterveysseura oli julistanut kirjoituskilpailun: ”Miten elämäni muuttui, kun läheiseni sairastui.” Pääpalkinto 10 000 markkaa ja kirjoitusten jättöaika huhtikuun loppuun mennessä. Tuumin, olisikohan minulla mahdollisuuksia, jos nivoisin yhteen muutaman lähivuoden tapahtumat? Niin. Pieni, kummallisesti kehittyvä ja käyttäytyvä poika täyttäisi seuraava syksynä neljä vuotta. Enkä tosiaankaan kirjoittaisi pelkästään pojasta. Perheestä kertoisin ja itsestäni äitinä. Moni asia oli käännähtänyt mullin mallin.
Tarina, kilpakirjoitus alkoi keskeltä, ilman introa.
…..… äitinä, oman työn ohella ilmoittauduin ainoana vapaaehtoisena jaksajaksi, hoitajaksi, kohtausten kaitsijaksi, eri vastaanotoille viejäksi. Naisen malli, joka jaksaa mitä vain ja tekee monen edestä pyytämättä apua on selvästikin sisäsyntyistä tai mallista opittua. Äitini työteliäisyyttä korostava sanonta ”Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas, mieti maatessais”, on koitumassa minulle kohtalokkaaksi. Mahdollisimman monessa pitää olla reipas ja tehokas. Lepotauollakin kytee ajatus, mitä on jäänyt tekemättä tai mikä olisi seuraava siivoushyökkäykseni kohde. Reippaan superäidin rooli toimi aiemmin hyvin, kun elettiin jotakuinkin tavallisessa perheessä: lapset kasvavat, ja sitä mukaa hoivatyö helpottuu. Meillä asiat eivät etene eivätkä helpotu, ne sykeröityvät. Nuorimman lapsemme kehitys laahaa ikäisiään surkeasti perässä ja ennusteena on, ettei hän tule koskaan selviämään yksin, olemaan ilman vaippoja eikä oppimaan mitään merkittävää. Apuna ei ole luontevasti mummeja, kummeja tai naapuriapua. Kunnassa kotiavustajatkin hoitavat ensikädessä vanhuksia.
Asetelma on kaikkinensa romahduspisteessä. Mieheni raju työtahti ja vanhempien lasten joka-aamuinen kouluunlähtö pakottaa keksimään aina vain uusia keinoja, joilla kodissamme ollaan yöaikaan hiljaa. Toistuva valvominen ja muiden vapauden kadehtiminen kasvattaa sisälläni katkeruuden murattia. Tunnen, että minua on elämässä pahasti petetty. Itku on herkässä ja juttukaverit vähissä, sillä enhän jaksa edes seuraa pitää vieraiden viipyessä pidempään.
Pojan hidas kehitys ei näemmä ole tarpeeksi suuri rangaistus, vaan hänestä on kasvamassa myös supernopea hävittäjä. Lattiatasosta alle metrin vyöhykkeellä mikään ei pysy paikoillaan tai ehjänä. Meillä on lapsi, joka ei kävele eikä puhu, enkä ole onnistunut kasvattamaan hänestä edes kunnolla käyttäytyvää. Yhä harvemmin meitä kutsutaan kylään.
Eristäytyminen monista ystävistä ja sosiaalisista tilanteista on alkanut tahtomattamme. Ulkopuolisille haluaisin näyttää, että selviän lasten ja kodin hoidosta. Olen tässä häpeässä ja rytäkässä virhearvioinut oman jaksamiseni täydellisesti. Olen kasvanut mestariksi teeskentelemään päiväsaikaan reipasta. Yöllä päälleni sitten vyöryy itsesääli ja itku. Teräväkielinen sisäinen marttyyri vaanii ja vaatii päästä esille. Ne, jotka ällistelevät jaksamistani, oikeastaan vain ruokkivat sisälläni sisua: Perkele! En anna periksi, enkä näytä heikkouttani.
Ystävien kanssa tarinointi helpottaa hetkeksi, ymmärtävä suhtautuminen vaihtelevasti, mutta lopulta olen kuitenkin käytännön ongelmien kanssa ypöyksin. Sääli, surkuttelu ja vertailu vielä surkeampiin, joita elämä potkii päähän, ei minua lohduta. Pitkinä, pimeinä öinä olen huutanut Taivaan Isälle: MIKSI? Ja kuinka ristiriitaista: aamulla olen yleensä pontevasti pystyssä ja vastailen, että hyvin menee ja eiköhän tämä tästä iloksi muutu. Sillä peittelen, miten fyysinen minäni rääkyy, että tästä pelistä on leikki kaukana. Turvotus ja säryt kehossa lisääntyvät, ja rakastamani hölkkä on käynyt mahdottomaksi. En uskalla edes muistella, kuinka esimerkillinen liikkuja olen koko elämäni ollut. Suorastaan hävettää kertoa kenellekään, että olen liikunnanopettaja. Oikeastaan haluaisinkin olla todella sairas. Toivon, että minulla todettaisiin tauti, jolla olisi paha nimi. Hyvä, jos miehenikin pelästyisi. Silloin ehkä saisin hyvällä syyllä levätä. Minua hoivattaisiin ja voisin nukkua niin kauan ja paljon, että väsymys väistyisi. Rakkauteni lapsiin on ainoa, mikä pitää yllä iloa ja pakkoa selviytyä.
********
Arvoisa Vastaanottaja
Kiitos mielenkiinnostanne kilpailuamme kohtaan. Valitettavasti kilpailutyön aiheen tuli käsitellä mielenterveydeltään sairastuneen omaishoitajan tai läheisen tuntoja.
Toivotamme teille Suomen Mielenterveysseuran puolesta hyvää kevään jatkoa.”
********