Palstalla kasvoi kaali
Kaunis, hitaasti kehittyvä kaalinpää
Olemme kokeilleen viime kesänä, kuinka hyötykasvien kasvatus kaupungin vuokrapalstalla hoituu vaikkei ole paljon kokemusta, mutta sitäkin enemmän intoa ja uskallusta. Hyvin ja hauskasti hoituu. Kokemuksia karttuu hurjasti, kun ei ota oikein kirjanoppinutta kantaa tekemiseen. Hyötykasviviljelyyn tulee aivan uusi näkökulma, kun kaverina on vaikeasti kehitysvammainen nuori mies.
Maankääntö ja perunavakojen teko oli aikaa vaativaa hommaa, parasta oli valmistella tämä osio ennakkoon. Loppusilausta yhdessä tehdessämme kuokkiminen sytytti pojassa niin iloisen palon, että palvelutalolla piti piilottaa varastoon kaikki kuokat ja sen näköiset. Siirtovaikutuksella pihan orvokkipenkit alkoivat olla isossa vaarassa. Perunanistutuksessa poika hämmästeli mukulasta törröttäviä ulokkeita ja rapsutteli idut pois määrätietoisesti. Sitten hän viskoi potut vakoon ja sinne päin lomoavaan kasaan. Harjoittelu teki melkoisen mestarin, kun hän älläsi mitä tekemisessä tavoiteltiin. Lähipalstan vanha rouva pysähtyi usein katsomaan touhujamme ja siunaili iloisen viljelijäpojan toilailuja.
Vedenhakureissut läheisestä purosta olivat liikunnallisesti haastavia. Jyrkät saviportaat alas hunttaan ja ylös. Kaksi kannullista penkeille asti ja puolessa minuutissa kannettu vesi virtasi vaoissa tai ajautui osin penkissä piileksivien siementen puolelle. Papuja piti kaapia muutaman kerran esille ja varmistaa, että ne olivat vielä siellä minne etusormi oli ne tökännyt.
Syyskesällä alkoi sadonkorjuu. Kesäkurpitsat olivat satoisia. Valtavia möhkäleitä raahattiin palvelutalollekin. Tuli kuulemma herkullista keittoa. Palstalla kasvoi komea kaalikin, mutta se ei kerinyt eikä kerinnyt kunnolla. Herneet syötiin heti poimittaessa ja porkkanoita vedettiin ylös vielä lokakuun alussa. Purjot vei joku muu.
Palstalta saatiin useimmilla kerroilla nippu kukkia. Kehäkukkakimpuilla poika huiski palvelutalon henkilökuntaa kuin virpomavitsoilla. Kun lallatin “virpoi varpoi vitsatselkään“, Maukka osoitti naurulla tarkoittaneensa juurikin sitä. Missä palkka-karkit, missä suklaamuna – kysymys ymmärrettiin ilman sanojakin. Kuvien kera satoa kiikuttaessamme myös pojan isoäidille. Vanhus huokasi: “En olisi uskonut, että Markus oppii näin tärkeitä töitä. Ihanhan hää kulkee mumminsa polkuja.”
Valoa, happea, naurua, lintujen heleitä ääniä, paljon loikkivia pupuja ja niiden papanoita, sormet syvällä kosteassa mullassa. Mielekästä tekemistä arjessa. Yhdessäoloa. Mahtavaa.
Juttu julkaistu Tukilinja-lehdessä, huhtikuu 2012