Luonto ja luomuliikuntaa
Taivaalta puskee lunta vaikka on jo maaliskuun loppu. Me etsimme varastosta vielä kerran ison pulkan. Kahdenistuttavan. Onko mitään älyä, että reilu kaksikymppinen poika ja kyysikymppinen äiti pulkkailee yhdessä. Mitä väliä. Tuijottakoon jos tykkäävät. Ulos on päästävä, kun kerran sää sallii. Mennään hakemaan valoa aivoille, raitista ilmaa keuhkoihin ja lumipöllyä naamalle. Sinä taputtelet talvisäilössä olevan pyörän molempia satuloita. Katsot pyytävästi ja sanot “Äh“. Vastaan sinulle “Öh“. Höpöttelen, että pöppörölumella on hankala pyöräillä tandemilla. Taputat satulaa entistä kiivaammin “Äbä”. Huiskin käsilläni murteisen tukiviittoman “ei“. Toki tiedän, että pidät pyöräilystä ja haluaisit polkemaan, mutta sitä en tiedä kuinka paljon ymmärrät perusteluistani. Ehkä äänensävy on ratkaiseva, koska tyydyt pulkkaratkaisuun.
Enkö tarjonnutkaan muita vaihtoehtoja. En keksi ulkona olollemme nyt miehisempää ideaa. Päätin taas puolestasi. Teenkö oikein, sillä olethan jo nuori mies. Kun ymmärsin aikoinani, että opit taitoja hirveän hitaasti, etkä tehnyt älykkäitä, ymmärrettäviä aloitteita, olin ison pulman edessä. Mitä, miten voisin opettaa sinulle elämästä, miten viettää mukavasti aikaa ja harrastaa yhdessä. Petyin kerta toisen jälkeen, kun moni ammattilainen kertoi sinun kuuluvan niihin lapsiin, jotka eivät opi leikkimään. Eivätkä muutenkaan oikein mitään merkittävää. Syvästi kehitysvammaiset vaan ovat. Hänhän ei puhu, eikä hänellä ole muitakaan ikäistensä taitoja. Äidin ei nyt pitäisi luulla liikoja.
Opettaja, ihana Marita valoi usko ja ideoi. Sanoi, että poika oppii siinä missä muutkin. Vaihtoehtoja pitää olla ja ottaa mukaan.
Pelastukseksemme tuli arkiurheilu. Löytyi liikunta, Malikeen leirit ja toimintavälineet, joita kokeiltiin innolla. Minä intoilin uusien ideoiden puolesta. Sinä vastustelit alussa kaikkea uutta. Minä pakotin. Sinä pistit usein ranttaliksi ja minä tuputin, vaadin kokeilemaan aina vain uudelleen. Pyöräilykypärän pitopakosta taisteltiin pitkään. Sisarusten hekotellessa vieressä, hyväsyin sinnikkään ratkaisusi pitää vain tuttua ratsastuskypärää. Koska itse pidän liikunnallisesta elämäntyylistä, niin päätin, että sinunkin on opittava. Patikkaretkistä, uimisesta, pyöräilystä, luistelemisesta ja hiihtämisestä. Jos olisit puhunut olisit useasti talvisissa kokeiluissa tivannut, miksi eteenpäinmenosta pitää tehdä monimutkaista ja huojuvaa. Luistelussa annoin periksi kolmen kokeilutalven jälkeen. Hiihdossakin luovutin, kun väänsit siteet säleiksi ja viilalla karhennetut suksenpohjat eivät enää kiinnostaneet ketään.
Venkoilusi ja epävarmuutesi vähentyessä opit pitämään yhteisistä retkistä ja vempaimista. Minä opin olemaan ovela ja vetelemään motivaation oikeista naruista. Opin näyttämään sinulle kuvista etukäteen mitä voitaisiin tehdä ja missä kohtaa käydä pullalla tai jäätelöllä. Huomasitko. Näin päästiin ihmisten ilmoille, opittiin olemaan porukoissa mukana ja pitämään yhdessä hauskaa. Todistimme vääräksi iänikuisen käsityksen, että vammaisen lapsen kanssa elämä on vaikeaa ja surullista. Olemme liikunnan avulla molemmat oppineet elämästä sen mitä pitääkin osata. Taidon nauttia ja olla yhdessä. En häpeä vieläkään käyttämiäni pakkotoimenpiteitä ja määräämistä, vaikka nyt korostetaan, että vammaisten pitää saada itse päättää ja määrätä omista asioistaan.
Onneksi en ollut silloin tietoinen terapioistakaan, koska en olisi itse jaksanut puuhaa, missä sulalla ja hiekkapaperilla pitää kutitella ihoa tiettynä aikaa päivästä, tietyn ajan, jotta aistisi heräisivät. Ei. Meillä rakko kantapäässä maastolenkillä, laavupaikalla tuoksuvat nuotiomakkarat, viilenevät vahinkopissat pöksyissä, tuulenvire poskipäissä ja kupsahdukset varvikkoon tuottivat yhdellä keikalle lukemattomia ärsykkeitä kaikille aisteille. Molemmat aivopuoliskot jumppasivat uutterasti, vartalon keskiviivaa ylitettiin mennen tullen, muistijälkiä kerättiin lihaksistoon ja mieleen asiaa sen tarkemmin ajattelematta. Tuntemuksia ja kokemuksia – ei irrallisina jostakin, vaan elämään aidosti kuuluvina asioina.
Luonto on terapeuttinen paikka kaikkina vuodenaikoina ja motorataa piisaa mittaamattomia määriä.
Tukinja-lehti Blogilinjalla