Ai kauheeta
Maukka syntyi liikunnalliseen perheeseen eikä hänessä ollut mitään vikaa. Hänellä oli kikkara tukka ja hän hymyili usein. Hän ei kylläkään äännellyt paljon eikä vienyt varpaita pontevasti suuhun, kuten tavalliset vauvat. Lapset kehittyvät kovin eri tahtiin.
Kun hän ei oppinut istumaan eikä kävelemään ajallaan, hänen sanottiin olevan kehitysviivästynyt. Kun hänestä kehkeytyi pyllykiitäjä ja hän änkesi itsensä pystyyn hämmästyttävillä käsivoimilla, kuntoutuspalaverissa neurologi saneli epikriisiin: ”Fysioterapian tarvetta ei ole.”
Kun lapsi vihdoin seitsemän vanhana rohkaistui kävelyyn, hänen vauhtinsa ei hidastunut vuosiin muulloin kun sydänyöllä. Äiti väsyi, ei muut. Lapsi nauroi, ei muut. Opettaja auttoi kaikessa, ei moni muu. Opettaja tokaisi, että poika oppii ajallaan ja tavallaan, ottaa osaa hiihtokilpailuihin niin kuin muutkin. Sata metriä suklaapatukan houkuttelemana sujui loistavasti. Poikkeukselliset lapset ovat niin yllättäviä.
Pihaleikeissä erilainen lapsi ei useimmiten kuulu joukkoon. Maukka pääsi leikkeihin vain, kun sitä erikseen pyysin. ”Tyhmää, kun se ei tiiä, miten rosvoa ja pollaria leikitään. Miks se ei puhu!” Integroidussa koulussa välitunnilla pikkuäijä pyrki tyttöjen joukkoon hyppäämään narua. ”Voi ei, mee pois. Sä oot söpö, mut sä et osaa mitään.
Voi, kun lapsi saisi yrittää, kokeilla vaikka laineita, kun kehitysvammainen ei opi muuten.
Pyöräilykokeilut romauttivat minut polvilleen ja selkä vihoitteli. Meidän nuorimies tutustui naapurin pojan apupyörälliseen yrittämällä ruuvata sen kaikkia mahdollisesti irtoavia osia. Arggghh! Liikunnanopettaja-äiti, eikä saa kakaraa oppimaan mitään kunnollisesti! Anoin apuvälinekeskuksesta lainaan erityispyörää. Pojalle myönnettiin teleskooppi-apupyörät.
Yrityksistä huolimatta 19-vuotisen elämänsä aikana tämä poika ei ole sopinut millekään urheilulliselle kesäleirille ja vain yhteen, Tikkakosken Tivolin liikuntakerhoon. Sinnikkääksi yrittäjäksi lapsen lailla kehittynyt äiti pyysi Yliopiston erityisliikuntakerhon opettajalta, josko Maukka voisi tulla oman avustajan kanssa telinejumppaan. Saihan hän kokeilla, mutta kahden kerran jälkeen opettaja tuumasi, ettei se ole Maukan ryhmä. Videoidusta pätkästä toki huomasi, että metrin korkuiselle puomille tasapainoilemaan pakotettu lapsi pyristeli vastaan ja pelkäsi. Hän ei ollut niin taitava kuin vuosia yhdessä harjoitelleet down-lapset. Hän ei selvästikään heti oivaltanut, mitä pitäisi tehdä. Ympärillä kaikki oli uutta ja kummallista. Vaikeasti kehitysvammaiset oppivat niin kovin hitaasti, eivätkä ole kovin älykkäitä.
Murkkuikäinen ei pidä patikkaretkistä, mutta minä pakotin Maukan ulkoilemaan. Poika oli oppinut huijaamaan viittomalla vessahätää sitä useammin, mitä pidemmälle lenkki eteni. Tempasinpa kerran iltahämärissä alikulkusillan suojassa sepaluksen auki, tuin takaapäin ja kehotin, että nyt pissaat, kun jatkuvasti näytät. Keltainen vana piirtyi kiemurrellen ensilumeen ja nuori mies nauroi helpottuneena. Pyörää taluttava rouva mulkaisi ohi mennessään touhuamme ja rääkäisi ”Ai, kauheeta!”
Ajattelinkin, että kehitysvammaiset ja niiden äidit voivat kyllä olla kummallisia.
Kaikille avoimen liikunnan periaate on upea. Sen eteen tehdään työtä, kaadetaan asenteellisia ja fyysisiä raja-aitoja, ideoidaan. Vaikeimmin vammaisille periaatteen toteuttaminen on haasteellisinta, sillä he ovat täysin ympäristönsä välittävien, viitsivien, mahdollisuuksia sallivien ihmisten armoilla.