Kuralätäköstäkö rakkaus alkaa
Onkohan aikoinaan omassa lapsuudessani rakkaus veteen syntynyt silloin, kun pienet jalat lätsähtelivät kesäsateella syntyneisiin kuralätäköihin? Paljaiden varpaiden välistä tursusi ihana, lämmin lälli.
Kenkäjalkaisenakin lätäkköä ohittaessa oli aivan pakko polkaista niin, että vesi pärskyi joka suuntaan. Sääli, että aikuisena enää harvoin kantti kestää tähän lapsuuden ihanaan riittiin, ja monet kuralätäköt ovat kaukana asfaltin alla.
Alkoiko rakkaus veteen lätäköstä, vai voisinko etsiä tuota tunnetta aiemmalta aikakaudelta – sieltä, missä ihmisen alku ensimmäiset kuukautensa sukeltelee ja kehittyy. Siellä rakkaus syntyy! Äidin vatsassa, 37-asteisessa alkuvedessä, kuulostellen sisäisiä rytmejä ja kohtuun välittyviä ulkoisia ääniä.
Lapsuudenaikaiset tunteeni vahvistuivat iän myötä villeiksi ja vapaiksi kotiseudun ainoassa uintikelpoisessa paikassa, Käyrälammella. Sinne mahtuivat kaikki kouvolalaiset ja viereisellä hiekkakuopalla sai kieriä itsensä yltä päältä santaan ja pompata pitkältä lautalaiturilta pelkäämättä pohjakosketusta. Kiertelihän seutukunnan läpi toki Kymijoki, mutta se oli vuosikymmeniä paperitehtaiden uintikelvoton kaatopaikka. Hiekkakuopan paikalla on nyt Tykkimäen huvipuisto, pääsymaksut ja hattarat. Modernimpi malli hauskasta.
Liikunnanopettajana ja äitinä minulla on ollut ilo tartuttaa lapsiin aktiivista ja luontevaa suhtautumista veteen. Jyvässeudullamme puhtaita uimapaikkoja ja maksuttomia rantoja pidetään jollain tapaa itsestäänselvyytenä. Järvien ympäröimänä ja hyvistä halleista on vara valita, joten veteen helppo hakeutua. Lieneekö ajan ilmiö, mutta valitettavan monen rakkauden tunteet ovat vääristyneet ja osalla henkitoreissaan. Niin sanotaan tapahtuvan, kun pelko veteen tyrkätyksi tai pakotetuksi on kasvanut iloa isommaksi.
Riemu on voinut sammua tai tauota pitkiksi ajoiksi, kun aikaisemmin hilpeä uimakoulu on muuttunut yksitoikkoiseksi altaan päästä päähän jynssäämiseksi, tulosten tekemiseksi tai vihasta jäädä aina viimeiseksi. Kaveritkin ovat voineet sen tärvellä herkässä hetkellä, pienellä vitsillä isoista tisseistä tai säärikarvoista, tai uinninvalvoja äkkijyrkällä kiellolla puolilahkeisten simmarien käytöstä. Monen ikäiseni naisen tiedän ikävöivän entistä uintiharrastustaan ja ranta-aikoja, mutta meikin poispyyhkiytyminen, läskihäpeä tai taitojemme kuvitellutkin puutteellisuudet pelottavat passivoiden pahoin. Miten osaisinkaan isona olla oma itseni, hullutella häpeilemättä keskelle lätäkköä tai kiljua riemusta laineiden osuessa ihoon.
Nuorimman lapseni kanssa olen oppinut paljon erilaisuudesta, vaikeavammaisuudesta. Siellä missä vähiten olen kuvitellut olevan yritystä, iloa ja oppimista – sen yllätyksekseni olen kokenut erityistä tukea tarvitsevien joukossa. Kelluminen, käveleminen tai sukeltelu ja uiminen onnistuu, vaikka ihmiseltä puuttuisi raaja, kävelytaito tai normaaliksi kutsuttu ymmärrys. Veden varaan on hyvä heittäytyä avustajan kera, apuvälinein tai ilman. Vain kokeilemalla voi ymmärtää ja oppia uudelleen, että ystävämme vesi kannattaa ja kuntouttaa meitä.
Satojen tuhansien kuralätäköiden, kymmenien tuhansien järvien ja tuhansien uima-altaiden Suomessa on hyvä opetella alusta tai löytää uudelleen luonteva, iloinen suhde veteen. Suomalaisten avantouintihulluus on kiirinyt varmasti Japaniakin kauemmas ja vauvauimarit jatkavat yli 30 vuotta kestänyttä sukelteluaan. Uimaopetus- ja hengenpelastusjärjestöt panostavat uimataidottomien aikuisten ja koululaisten taitojen kohentamiseen ja uusia käyttäjiä – entisiä vastahakoisia tai pelokkaita uimareita tulvii halleihin vesivyöt kainalossa. Hiomme halleissa taitojamme, rentoudumme talvisaikaan kylpylöissä ja nautimme kesän monista vesi-iloista.
Loistavaa uintikesää kaiken ikäisille ja -taitoisille uimareille.